Mökkimme sijaitsee pienessä niemessä, suurjärven rannalla. Vastarannalla on kapea niemeke, jolla kasvaa mäntyjä ja kuusia. Näky mökin länsipäädystä on jylhä: vaarojen jono kumpuilee horisontissa tummansinisenä, keltaoranssina tai vasten vaaleanpunaista taivasta. Vuoden- tai vuorokaudenaika sanelee värit, ja kun on erityisen tyyntä, minusta tuntuu, että maisemassa on sävyjä rajattomasti. Viime aikoina tosin on ollut enimmäkseen myrskyä.
Rannaltamme näkyy myös yksi hiihtokeskustunturi. Sinne on linnuntietä matkaa noin 27 kilometriä. Tunturiksi sen tunnistaa rinteistä, jotka erottuvat maisemasta paljaina laikkuina sekä valoista, jotka kulkevat rinteitä pitkin huipulle asti. Kaamoksen aikaan tunturi näyttää jättikokoiselta joulukuuselta. Se ja itärannan tuulimyllyjen lentoestevalot ovat ainoat pihavalomme.
Olemme rannan ainoat vakituiset asukkaat. Naapureita on vain muutamina päivinä kesällä. Lähimmälle pikitielle on noin kilometri, ja lähimpään kauppaan parikymmentä. Täällä pysyttelee helposti syrjässä, mutta täysin hiljaista ei ole koskaan. Erämaasta olemme kaukana. Asfalttitiellä kulkevista rekoista kantautuu usein vaimea kumina mökkimme pihalle, ja talvella lähimetsässä saattaa rytyyttää metsäkone.
Mökki on ollut kotini viimeiset puolitoista vuotta, Lappiin palasin yhdeksän vuotta sitten. Lähdin pääkaupunkiseudulta lapsuuden maisemiini etsimään elämää ilman ruuhkabusseja ja 10-tuntisia työpäiviä. Tilalle toivoin hitaita aamuja, aikaa luonnossa kulkemiseen ja luonnosta oppimiseen. Toiveet eivät toteutuneet. Aamuruuhkat tai bussit ovat harvinaisuuksia, mutta välimatkat ovat pitkiä ja tiet usein huonoja. Työpäivien pituus on lyhentynyt vain vähän, ja illat ovat myös täällä Lapissani menneet liian usein sohvan pohjalla suoratoistopalvelujen tarjontaa tuijottaen. Täällä on toki helpompi löytää hiljaisia lenkkipolkuja kuin pääkaupunkiseudulla, mutta poluilta on vaikea poiketa huiputtamaan maiseman komeinta vaaraa tai intoutua metsässä marjojen tai sienten vietäväksi.
Luonnosta nauttiminen ja osin sen ehdoilla eläminen vaativat taitoja, joilta minulla, syntyjäni lappilaisella, ei ole. Kaiken lisäksi Lappi ilman sähköliittymää ja vesijohtoja on kaltaiselleni uusavuttomalle usein vihamielinen. Kun päätin testata, saanko kannettua veden avannosta yksin mökille, alkoi kesken urakan tuulla niin raivokkaasti, että tyhjät saavit ehtivät lähteä lentoon sinä aikana, kun yritin sahata jääkantta pois vedenottopaikalta. Yritys päättyi itkuraivokohtaukseen. Kirosin Lapin ja päätökseni muuttaa tänne.
On tehnyt mieli antaa periksi jo monta kertaa – muuttaa takaisin pieneen osakkeeseen kaupunkiin ja ihailla luontoa ikkunan takaa tai leppoisilla päiväretkillä lähimpään kansallispuistoon. Sykähdyttävät luontoelämykset koskeloiden ja joutsenten talvimuuttopuuhista maiseman sävyvaihteluihin eivät ole enää viime aikoina kompensoineet raatamista ja säätämistä, joita täällä asuminen vaatii. Toimistotöiden jälkeen jo pelkkä ajatus lumitöiden tekemisestä tai pesuveden lämmittämisestä saa apaattiseksi, eikä pari tuntia kolan varressa enää edistä palautumista, pikemminkin päinvastoin.
Arki on siis hyvää vauhtia rökittämässä unelmani Lapista, ja tekisi mieli paeta kunnallistekniikan piiriin. Juuri nyt en kuitenkaan voi paeta. Erinäisistä syistä meidän on elettävä täällä mökillä vielä vuosi. On siis yritettävä hyväksyä olosuhteet ja tehdä parhaansa elämän helpottamiseksi. Tämä vaatinee arjen prosessien optimointia ja huumorin tietoista viljelyä. Ehkäpä se edellyttää myös enemmän tietoista läsnäoloa lähiluonnossa – niiden lyhyidenkin hetkien huomaamista, jolloin maisema tai kävely lähimetsässä hiljentää mielen, rentouttaa kehon ja avaa yhteyden itseä suurempaan. Ehkäpä tämä Siperiani opettaa taitoja, joita kaltaiseni uusavuton tulee tarvitsemaan myöhemminkin elämässään.
Ihan niin uusavuton en enää ole kuin olin Lappiin palatessani. Olen oppinut tunnistamaan kasveja ja sieniä ja vähän suunnistamaankin, mutta täällä mökillä en selviäisi talvea yksin. Ja talvi on taas täällä. Se tuo mukanaan päivittäisen keskittymisen käytettävissä oleviin energianlähteisiin: takkaan, diesellämmittimeen ja aggregaattiin. Ympäri vuoden huomiointia vaativat myös kaasulla käyvät jääkaappi ja hella. Kesällä saamme tarvitsemamme virran aurinkopaneelista, ja vesi tulee pumpusta. Elämä siis helpottuu huomattavasti. Talvella vettä pitää kantaa avannosta ainakin joka toinen viikko. Päivittäisiä rutiineja ovat veden lämmitys isossa padassa sekä lumityöt.
Lappiin palatessa toivoin, että oppisin täällä luonnossa olemisen taitoja. Tähän mennessä oppiminen on ollut vähän ylimalkaista, joten ehkä universumi päätti nyt antaa intensiivikurssin. En tiedä, uskonko tällaiseen ovelaan, kaiken takana olevaan universumiin, mutta siihen uskon, että ihmisen, kuten minkä tahansa luontokappaleen, kasvu vaatii tietyn määrän kipua ja pyristelyä. Olkoon tämä siis lokikirja minun pyristelystäni. Hengissä varmasti selviän, koska en joudu selviytymään kaikesta yksin. Kumppanini on eräjorma, joka on hionut selviytymistaitojaan Afganistanissa asti. Parisuhteen harmonian ja itsekunnioitukseni säilyttäminen kuitenkin vaativat, että kykenen suoriutumaan suurimmasta osasta askareista itse.
Netti ja aikakauslehdet ovat täynnä Lappiin muuttaneiden elämänmuutostarinoita, mutta niissä näkee harvemmin rosoa ja realismia. Nämä tarinat kirjoitetaan lähes aina vaikeuksista voittoon -muotoon. Esimerkiksi hyttyset ovat ärsyttäviä, mutta niihin totutaan tai sitten muutetaan kesäksi Etelä-Suomeen. Pakkaset, välimatkat tai pienen kylän kummallisuudet yllättävät, mutta niistäkin selviää, kun löytää optimaalisimman pukeutumistavan ja oppii pitämään paikallisia omituisuuksia hauskan eksentrisinä. Lappi yllättää ja ahdistaa aluksi, mutta sitten jostain elämänmuutosoppaasta löytyy oivallus, joka yhtäkkiä tekee elämästä autuasta. Blogit täyttyvät henkeäsalpaavista Lappi-kuvista ja hirsitaloidylleistä.
Minun yhdeksänvuotinen Lappi-patikkani on ollut mutkainen ja kuoppainen ja sellaisena se tuntuu jatkuvan. Keskeneräisyyden sietäminen tuntuu olevan vallitseva kasvutehtävä. Keskeneräistä elämä on aina, mutta nykyiset puitteeni vielä syventävät kokemusta. Juuri nyt en ole haluamissani olosuhteissa, mutta voinko hyväksyä ne? Tämän elämänvaiheen dokumentointi tuntuu tärkeältä. Ehkäpä kuvien ottaminen ja kokemusten sanallistaminen lisäävät läsnäoloa – pitävät uteliaisuuden luonnonilmiöitä kohtaa hereillä ja auttavat huomaamaan ympäristön kauneuden. Toki tällainen dokumentointi tuo lisähaasteen valmiiksi haastavaan arkeen. Tällaisia pitkiä tekstejä ei ehkä synny talven aikana kovin monta, joten päätin kuvata arkeani myös Instagramiin. Katsotaan, miten käy. Ainakin jo tämän tekstin kirjoittaminen selkiytti sisintä.
Olen syntynyt 1980-luvulla. Uusavuttomuuden kokemus on varmasti tuttu monelle muulle samalla vuosikymmenellä syntyneelle. Muistamme, kuinka vanhemmat nimittivät meitä uusavuttomiksi, kun emme osanneet hakata halkoja tai jaksaneet innostua marjojen poimimisesta, saati tienneet, mitä pääläri ja talikko tarkoittavat. Nimitystä käytettiin joskus lempeän leikillisesti, joskus se tuli turhautuneena tokaisuna. Tällä hetkellä toivon, että olisin lapsena käynyt partion tai ylipäätään ollut kiinnostuneempi ulkoilmaelämästä. Ehkäpä tietäisin nyt enemmän aggregaateista ja minulla olisi enemmän lihaksia niiden käynnistykseen talvipakkasilla – en olisi näin uusavuton.
Nykyisiin olosuhteisiini tarvitsen kuitenkin kaiken positiivisen sisäisen puheen, jota pystyn tuottamaan. Niinpä lannistavan uusavuttomuuden tilalle tulkoon uudeksi kannustustermikseni uusvilli. Määriteltäköön se näin: kun uusavuton saa ja haluaa pysytellä keinotekoisessa, tasalämpöisessä luolassa ja romantisoida luontoa ikkunan takaa, uusvilli joutuu rajoitteistaan tietoisena elämään osin luonnon (ja luontonsa) ehdoilla. Hyvän sään aikana uusvilli kuitenkin malttaa myös ihmetellä maisemia, kasveja ja eläimiä, joiden keskelle on päätynyt elämään. Samalla hän ehkä myös oppii jotain omasta luonnostaan.