Tänä keväänä tuli 10 vuotta siitä, kun palasin Lappiin. Merkkipäivän kunniaksi aioin muistella tarkemmin muutamia metsiä, vesistöjä, soita, tuntureita ja vaaran nyppylöitä, joilla olen kokenut niitä kuuluisia Lappi-vau -hetkiä. Aloin kirjoittaa Pyhän Tunturiaavasta, Pyhänkasteenputouksesta, Korouoman erämaajärvistä ja Karsimusjärvestä. Kaivelin päiväkirjatekstejä ja kuvia, jotta muistaisin nuo paikat ja niissä kokemani paremmin. Ajattelin, että jos jokin punainen lanka tässä Lappi-hortoilustani on erotettavissa, se on hakeutumiseni tai päätymiseni jollekin nyppylälle tai vesistön ääreen ihmettelemään (usein toipumaan) tai ottamaan valokuvia.
Pian ja hyvin kivuliaasti paljastui, mikä se punainen lanka oikeasti on: hän on koirani Topi, joka on tassutellut mukanani kaikissa edellä mainituissa paikoissa. Topi kuoli 15. maaliskuuta — yhtäkkiä luontokappaleista minulle yksi rakkaimmista oli poissa. Topi on kuulunut elämääni Lapissa yhtä erottamattomasti kuin lumi kuuluu talveen näillä leveysasteilla. Lähes jokaisella kulkemallani polulla on ollut omieni lisäksi Topin jäljet, ja mikä tärkeintä: useille näistä poluista Topi on minut vienyt. On totta, mitä koiraihmisten kesken sanotaan: ihminen ei vie ulos koiraa vaan koira ihmistä. Monia hienoja luontoelämyksiä olisi jäänyt väliin, jos Topia ei olisi ollut.
Jaoimme Topin kanssa metsä- ja tunturipolut, eväsleivät ja usein myös tyynyn. Aamuisin Topi könähti kylkeeni rapsulle. Oli aamu- ja iltalenkit, aamu- ja iltaluut sekä muut ruokarutiinit. Oli pallot, retuutussukat ja -lapaset, jopa yhteiset lauluhetket. Kyllä, Topilla oli se harvoille koirille suotu lahja, että hän alkoi laulaa (ulista) mukana, jos hän kuuli jonkun laulavan tietyllä taajuudella. Kaikki edellä mainitut rutiinit, laulu mukaan lukien, olivat opettaneet minut ymmärtämään osan Topin viesteistä: kun hänellä oli suu auki ja katse rentona ja minuun kohdistettuna, hän oli tyytyväinen, pään kääntäminen sivulle ja haukottelu merkitsivät epävarmuutta, joskus tilan tarvetta. Eteeni istumaan tuleminen ja silmiin napakasti tuijottaminen olivat merkit siitä, että on lenkkeilyn aika.
Koiran ja ihmisen piti elää yli 10 000 vuotta rinnakkain, jotta Sodankylään vuonna 2014 saattoi syntyä koira, joka halusi kommunikoida kanssani ja jonka tarpeista minä pystyin huolehtimaan.
Topi todennäköisesti osasi tulkita minua paremmin kuin minä häntä. Hän seurasi usein herkeämättä jokaista askeltani, elettäni ja äänenpainoani. Yhteisistä rutiineista huolimatta hänen piti varmistaa mielentilani, energiani, tai mitä koirat nyt sitten ihmisestä skannaavatkaan, jotta hän tunsi turvaa ja varmuutta siitä, että ruokaa ja hellyyttä on tulossa joka päivä. Topilla ei ollut lajitovereita seuranaan ja oppainaan, mikä korosti hänen riippuvuuttaan minusta. Lisäksi minusta tuntui usein siltä, että Topi pyrki lohduttamaan minua. Kun itkin, hän tuli kylkeeni kiinni tai läheisyyteeni istumaan.
Topi kuoli kolme kuukautta sitten, mutta suru on yhä läsnä päivittäin. Aloitin tämän tekstin jo maaliskuussa, muutama päivä Topin kuoleman jälkeen. Kirjoittaminen helpotti ja toi Topin lähemmäs. Tuolloin olin kirjoittanut tähän kohtaan tekstiä itselleni kysymyksen: “Osaisitko kuvata jotenkin tätä surun raakaa vaihetta?” En pystynyt, ja nyt en koe sitä enää tarpeelliseksi. Suru on muuttunut lamaantumisesta ja masennuksesta muistojen vaalimiseksi ja hiljaiseksi kaipuuksi. Raaka suru piti vain surra, sitä ei tarvitse kirjoittaa pois. Sen sijaan haluan kirjoittaa paikoista, joissa täällä Lapissa elimme ja kuljimme – myös niistä muutamista päänsisäisistä paikoista, joista pois pääsemiseen tarvitsin koiraa, tarvitsin Topia. Kirjoitan myös koiranomistajan opeista, joiden toivon tavoittavan muita koiraihmisiä ja niitä, jotka harkitsevat ensimmäisen koiran ottamista. Lisäksi toivon, että tästä tekstistä saavat lohtua lukijat, jotka ovat menettäneet tai menettämässä rakkaan lemmikkinsä.
Topi oli paras ystäväni, perheeni jäsen ja joskus myös terapeuttini – kaikkea tätä oli koira, täysin toisen lajin edustaja. Geneettisesti minulla on enemmän yhteistä simpanssin kanssa, mutta simpanssi ja minä emme ymmärtäisi toisiamme kuten minä ja Topi ymmärsimme. Onkin olennaista muistaa, että koira lajina on osin ihmisen luomus: se on kehittynyt alun perin kesyyntyneistä susista ja muokkaantunut pitkälti vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa. Geneetikko ja kirjailija Tiina Raevaara (2011) on avannut ihmisen ja koiran historian perusteellisesti ja kiehtovasti teoksessaan Koiraksi ihmiselle. Raevaaran teoksesta ammensin tietoa myös tulevaan tekstiin: siinä kerron Topin ja minun tarinani lomassa muutamia faktoja koirasta. Raevaaran kirjasta piirtyi myös tämä hätkähdyttävä perspektiivi: koiran ja ihmisen piti elää yli 10 000 vuotta rinnakkain, jotta Sodankylään vuonna 2014 saattoi syntyä koira, joka halusi kommunikoida kanssani ja jonka tarpeista minä pystyin huolehtimaan.
Syntymässä säikähtänyt
Pennut näyttivät ihan minipandakarhuilta. Mustavalkoiset pallerot makasivat emänsä, Halla -nimisen samojedinkoiran nisissä kiinni. Yksi pennuista erottui selvästi joukosta, se oli muita mustempi ja pienempi ja se hävisi jatkuvasti kisan emänsä nisistä. Ruokailun jälkeen pennut riehuivat ja painivat. Menin istumaan kylpyhuoneen lattialle, ja leikeissä ja ruokailussa alakynteen jäänyt pieni pallero kömpi syliini. “Se tiesi omistajansa”, sanoi serkkuni, Halla-samojedin ihmiskumppani. Sydänalassa läikähti, kun pallero tapitti minua valkoisen nokanpäänsä yli suoraan silmiini.
Olin aina ajatellut, että Lappiin palatessa ottaisin koiran. Suunnitelmissani oli sitä kuuluisaa Lapin-lisää: asuisin hirsimökillä järven rannalla ja minulla olisi husky tai jokin muu arktisen alueen koira, jonka kanssa ajelisin valjakoilla töihin. Ihme kyllä mökki järven rannalta löytyi, mutta haaveet huskyista sain unohtaa. Sukulainen vuokrasi minulle talviasuttavan mökkinsä, josta sain autoilla töihin 30 kilometriä. Valjakolla ajeltavaksi se olisi ollut melkoinen matka. Lisäksi valjakkoon olisi tarvittu useampi husky, ja kyseisen rodun edustajia ei ehkä kannattaisi ottaa ensimmäisiksi koiriksi. Luokseni oli tulossa minulle sopivampi koira. Mökille muuton jälkeen kesti kuitenkin vielä puolitoista vuotta ennen kuin istuin musta pallero sylissäni pesuhuoneen lattialla Sodankylässä.
Pentu vaikutti vähän syntymässä säikähtäneeltä. Kaikista kuudesta pennusta se oli viihtynyt emonsa kohdussa pisimpään tai sitten se oli vain jäänyt viimeiseksi myös kamppailussa maailmaan pääsemisestä. Pennun taipumus vetäytyä omiin oloihinsa lisäsi tunnettani yhteenkuuluvuudestamme. Käytös peilasi omaa vahvaa tarvettani vetäytyä välillä hiljaisuuteen (mitäpä muutakaan Lappiin yksin mökille muuttanut kaipaa). Kohtaamisessa tunsin vielä astetta suurempaa kohtalonomaisuutta: pentu oli syntynyt samana päivänä, jolloin oma elämäni oli kääntynyt päälaelleen, kirjaimellisesti. Tuona päivänä, 24.9.2014 autoni oli lähtenyt työmatkalla luisuun ja kierinyt katon kautta ojaan. Ensilumi oli satanut poikkeuksellisen varhain, ja autossani oli kesärenkaat. Varovaisesta 60 kilometrin tuntivauhdista huolimatta takavetoinen auto lähti pyörimään jyrkässä mutkassa ympyrää. En saanut sitä hallintaan ja se pyörähti ojanvarteen osuessa katon kautta ympäri.
Fyysisesti selvisin ihmeen vähällä, mutta onnettomuudesta jäi trauma, jota jouduin purkamaan pitempään. Ajaminen piti opetella melkein alusta asti uudelleen. Jos ajovauhtia olisi ollut enemmän, traumat olisivat olleet myös fyysisempiä tai sitten olisivat maalliset kipuni loppuneet kokonaan. Koiranpennun silittelyllä oli ihmeellinen vaikutus trauman lamaannuttamaan kehooni: se rauhoitti hermostoani, mikä taas edisti rentoutumista ja unensaantia. Myöhemmin luin, että tämä johtuu oksitosiinin eli mielihyvähormonin erittymisestä. Kaikesta ihanuudesta huolimatta epäröin koiran ottamista, itse asiassa päädyin jo siihen, ettei minusta ole ihmiseksi koiralle. Vastuun pelko tappoi intuitioni, mutta pian alitajunta puuttui asiaan. Muutama päivä koiran kohtaamisen jälkeen näin unen, jossa pitelin pentua sylissäni ja puhuttelin sitä Topi Toivoksi. Tämäkään ei vielä saanut minua pyörtämään päätöstäni. Tarvittiin vielä vilkaisu risteyksessä olevaan digitaaliseen mainostauluun. Tuona päivänä olin jo päättänyt, etten ota koiraa. Taulussa luki: “tänään on Topin nimipäivä”. Lähes siltä vilkaisulta soitin serkkuni äidille ja sanoin, että pennuista pienimmän, sen pahnanpohjimmaisen tyypin nimi on Topi ja hän muuttaa luokseni.
“Koirakuiskaaja” Karsimusjärvellä
Karsimusjärvi on pieni, erämainen järvi Luusuan kylän tuntumassa Kemijärvellä. Mökki, jota vuokrasin isäni serkulta, sijaitsi aivan järven rannalla, ja suurimman osan ajasta sain elää siellä täysin omassa rauhassani. Nykyiseen mökkiasumukseeni verrattuna se oli kuin olisi asunut täysvarustellussa omakotitalossa keskellä erämaista paratiisia. Erämaassa se ei ollut vaan mökin järviluonnossa oli erämaisia piirteitä. Paikka on omiaan iskostamaan Lappi-kuumetta keneen tahansa. Minun ei tarvinnut olla mökillä pitkiä aikoja yksin: siellä vieraili enemmän ystäviäni kuin Espoossa oli vieraillut edellisten kahden vuoden aikana. Kuikat ja telkät kuuluivat karun järven linnustoon, ja saunakamarin ikkunasta pystyi lähietäisyydeltä seuraamaan joutsenpariskunnan touhuja. Topi muutti Karsimusjärvelle alkutalvesta, jolloin järvi oli vielä jäätymässä ja vihelteli. Olin jo tottunut pimeyteen ja hiljaisuuteen, mutta silti tunsin turvaa ja helpotusta, kun yöllä kuului toisen elävän olennon hengitys. Kun kävin yöllä hakemassa lasin vettä, erotin Topin pimeässä hänen valkoisesta nenänpäästään. Koiranpennun kanssa touhuilu rauhoitti mieltäni ja kehoani: opettelin ajamaan uudelleen autoa. Topi opetteli kävelemään hihnassa.
En osannut opettaa Topia parhaalla mahdollisella tavalla, koska en nähnyt vaivaa parhaiden koulutustapojen etsimiseen. Minä, kuten varmasti moni muu suomalainen, olin haksahtanut “koirakuiskaajan” oppeihin. Koirakuiskaaja oli muutosohjelmaformaattiin perustava tv-ohjelma, jossa Cesar Milan -niminen henkilö auttoi ihmisiä koirien koulutuksessa, ja usein näillä koirilla oli jokin käytöshäiriö. Ohjelmaa esitettiin vuosina 2004–2012. Muutosta koirien käyttäytymiseen ei ohjelmassa koskaan etsitty koiran erityispiirteistä tai omistajan huonoista koulutusmetodeista vaan ihmisen, omistajan ominaisuuksista. Milanin ajattelu lähti siitä, että kun ihminen muuttaa käyttäytymistään “laumanjohtajana” johdonmukaiseksi, vakaaksi ja rauhalliseksi, pian koiran käytös alkaa peilata omistajansa uutta, tasapainoista olemusta. Milan itse “koirakuiskaajana” toimi mallina. Jälkikäteen näen, miksi haksahdin ohjelman viestiin: olin tuolloin hyvin keskittynyt oman tasapainoni etsimiseen, olihan lähtenyt sitä Lappiin asti etsimään, joten Milanin puheet tasapainosta ja oman energian tarkkailemisesta koiran kanssa ja tämän vakaan oloinen olemus vakuuttivat. Ohjelman ihmiskeskeisyys oli ilmeistä, mutten osannut tuolloin kyseenalaistaa sitä.
Ohjelma oli hyvin tehty, ja olin katsonut sitä säännöllisesti. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin lukemaan kriittisiä artikkeleita, joissa kerrottiin, ettei Milanilla ollut minkäänlaista akateemista koulutusta eikä hän ollut erikoistunut eläinten kouluttamiseen. Luin, että Suomessa ei näytetty jaksoja, joissa hän käytti sähköpantoja koirien opettamiseen, koska ne olivat meidän eläinsuojelulakimme näkökulmasta hyvin harmaalla alueella. Näimme kuitenkin vuodesta toiseen jaksoja, joissa Milan tarjoili pikakeinoja koirien häiriökäyttäytymiseen. Fyysisellä rangaistuksella tai sen uhalla koirat saatiin alistettua. Milanin menetelmät perustuivat teoriaan, jonka mukaan koira, kuten sen geneettinen lähisukulainen susi, on tasapainoinen, kun se saa elää laumassa, jossa vahvin määrää muiden käyttäytymisen. Koiran lauman johtaja on Milanin mukaan ihminen.
Koira on toki sudelle sukua, mutta se on täysin oma lajinsa, ja susikin alistaa toista sutta vain silloin, kun laumalla on vähän resursseja, kuten ruokaa. Koiralaumat saattavat toimia samoin samassa tilanteessa, mutta ihmisen ja koiran elämässä eivät päde samat säännöt kuin koiralaumassa. Alistamisen sijaan koira pyrkii miellyttämään ihmistä. Taipumus miellyttää on sen dna:ssa: vuosituhansien yhteiselon aikana koira on oppinut, että se saa ihmiseltä ruokaa ja suojaa.
Miten sitten sovelsin Milanin metodia Topin kouluttamiseen? Pyrin olemaan rauhallinen, vakaa ja johdonmukainen, ja ne olivatkin hyviä neuvoja. Valitettavasti monet pennun koulutusohjeet olivat kuitenkin liian rajuja. Esimerkiksi hihnassa kävelyä Milan neuvoi opettamaan koiralle niin, että aina kun koira veti, piti vähän nykäistä narusta. Näin pentu oppi yhdistämään “laumanjohtajan” unohtamisen epämukavaan tunteeseen. En vetänyt rajusti, mutta ei olisi ollut tarpeen vetää ollenkaan. Topilla oli voimakas miellyttämisen halu jo pentuna ja hän otti minuun aktiivisesti kontaktia. Parempi tapa olisi ollut opettaa hänet kulkemaan narussa niin, että kireää narua olisi löysännyt aina, kun hän otti minuun kontaktia tai kun pysähtyessäni hän pysähtyi myös. Myös namuilla olisi voinut palkita enemmän. Namuilla palkitseminen kuuluu myös Milanin metodeihin, mutta niiden lisäksi hän käytti fyysistä pelotetta tai fyysistä rankaisua. Milanin metodissa on toki myös hyvää, mutta sitä ei koskaan pitäisi soveltaa sellaisenaan. Eikä omien tunteiden pitäisi koskaan olla lähtökohta koira koulutuksessa. Kyse on kahden eri lajin välisestä vuorovaikutuksesta ja sen kehittyminen vaatii paljon toistoja ja välietappien asettamista.
Pystykorvaiset metsästäjät ja muut Luusuanperän luonnonilmiöt
Ensimmäisen yhteisen retkemme teimme Topin kanssa Juuvaaraan, noin 20 kilometrin päähän mökiltämme. Automatka retkeilyreitin alkupäähän oli vaikea, koska Topille oli ehtinyt kehittyä pelko liikkuvassa autossa olemiseen. Olin alkanut totuttaa häntä autoiluun ajamalla vain lyhyitä matkoja, mutta kun välimatka mökiltä töihin oli pitkä, oli mahdotonta pysyä suunnitelmassa. Työpäivänä ajomatkaa Kemijärvelle ja takaisin kertyi lähes 60 kilometriä. Topia ei voinut jättää yksin mökille, koska hän ei vielä osannut olla yksin. Enemmän kuin autopelon kehittymistä pelkäsin, että koiralle kehittyy eroahdistus. Siitä häntä olisi vaikeampi opettaa pois.
Lenkin Juuvaaran maisemiin piti olla palkinto Topille automatkasta. Tavoitteena oli, että Topi vähitellen oppisi yhdistämään autoilun positiivisiin asioihin, kuten lenkkeilyyn ja uusiin nuuskuttelumaastoihin. Tähän tavoitteeseen ei päästy koskaan – Topi inhosi autossa matkustusta koko elämänsä. Retkeilyt upeissa maisemissa kuitenkin kelpasivat. Juuvaarassa Topi sai ensimmäisen vainunsa hirvestä. Jäljet olivat melko verekset. Topi haukahteli ja haisteli jotenkin hämmentyneen oloisena, nousi välillä takajaloilleen ja alkoi vetää jälkien suuntaan. Jäljet poikkesivat polulta metsään, me emme. Jatkoimme pitkoksia pitkin rakkaiselle rinteelle ja sieltä Juuvaaran huipulle. Sieltä avautui komea, vähän epätyypillinen Lappi-maisema. Ei näkynyt tuntureita vaan järvi, jota reunustivat pellot ja maalaistalot sekä jylhä vaarojen siluetti. Tein tulet laavulle ja annoin Topille puolet eväsleivästä. Istuin laavun penkillä eli hirsipölkyllä ja hämmästelin ympärilläni pyörivää pentua – minulla oli nyt tällainen kaveri.
Topi kohtasi pian lisää Luusuanperän luonnonilmiöitä. Luusua on saamen kieltä ja tarkoittaa kohtaa järvessä, josta joki laskuomana saa alkunsa. Luusua on nykyään myös kylän nimi. Asutusta on ollut sen paikalla jo esihistoriallisella ajalla, jopa 5000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kylältä oli mökillemme matkaa muutamia kilometrejä. Mökille vievällä soratiellä käpytteli sulan maan aikaan usein poroja, ja tokkakin tuli toisinaan vastaan. Nuori Topi halusi pinkoa porojen perään ja jouduin tosissani pitelemään häntä. Näillä perillä koiria pidetään enemmän työkavereina kuin perheenjäseniä, ja nämä kaverit eivät nuku omistajansa vieressä vaan ulkona kopeissaan. He muistuttavat itsestään komentavalla haukulla, jota kuulee niin usein, että sitä nimitetään leikillisesti Lapin kansallislauluksi. Valitettavasti haukun takana harvemmin on leikki.
Lappi on laaja, monista erilaisista alueista ja luontokohteista koostuva maakunta, mutta pystykorvaisten koirien haukku kiirii korviin lähes kaikkialla. Se kuuluu paitsi syksyisessä metsässä myös taajamissa ja kylissä. Pyyntiaikoina nämä punaturkkiset, mustavalkoiset tai harmaat urholliset tulevat joskus myös maantiellä vastaan. Koirilla on usein punainen tai oranssi panta, josta sojottaa antenni. Omistaja seuraa koiransa liikkeitä jostain kauempaa tutkan avulla tai saapastaa pitkin maantietä koiran perässä. Koira on metsästäjille työtoveri ja paras ystävä, mutta harmillisesti jotkut unohtavat niiden lajityypilliset tarpeet pyyntiaikojen ulkopuolella. Liian usein Lapin raitilla raikuva pystykorvan haukku syntyy ahdistuksesta, kun koiraa pidetään häkissä ilman liikuntaa, leikkiä tai muita virikkeitä. Olen törmännyt myös metsästäjiin, jotka ampuvat koiransa, jos koira ei alakaan haukkua lintua tai hirveä. Heille koira on vain työväline. Onneksi tällaiset koiranomistajat ovat kokemukseni mukaan harvinaisia.
“Onpa nätti karhukoira”, puhuttelivat kylän miesoletetut usein Topia ja kyselivät heti perään, joko olen käyttänyt häntä “metällä”. Vastasin aina, että Topissa ei taida olla karhukoiraa ollenkaan, joten on parempi olla menemättä metsälle. Topin isän rotua en tiennyt, mutta karhukoiran luonteen tiesin ja siitä ei ollut Topissa merkkejä. Isälläni oli karhukoira. Tämä oli lutuinen kaveri ihmisseurassa, mutta metsällä viettinsä viemä jäljestäjä. Topi oli innokas juoksemaan porojen ja jänisten perässä, mutta se antoi nopeasti periksi eikä se haukkunut. Sinnikkyyttä ei ollut nimeksikään siitä, mitä karhukoirassa oli. Isäni karhukoira ja Topi tulivat hyvin toimeen, vaikka olivat molemmat uroksia. Topi oli niin lupsakka tapaus, että karhukoira päästi sen reviirilleen.
Yrttikoira Pyhätunturilla
Valitettavasti kaikki Lapin pystykorvaiset metsästäjät eivät ajatelleet samoin. Kun Topi oli kaksivuotias, hän joutui jämtlanninpystykorvan hampaisiin ja melkein kuoli. Vika oli minun. Oli syyskuu, koirien kiinnipitoaika oli loppunut, ja päästin Topin vapaaksi metsässä lähellä Pyhätunturin kansallispuistoa. Olin opettanut Topin tulemaan kutsusta luokse, enkä koskaan päästänyt häntä juoksemaan minusta kaukana. Tuolla reissulla erehdyin kuitenkin päästämään Topin vapaaksi liian lähellä mökkikylää. Ennen kuin ehdin huomata, Topi oli juossut erään mökin pihalla kytkettynä olevan pystykorvan luo – luottavaisena ja iloisena, kuten hän tapasi aina kaikkia koiria lähestyä. Tilanne oli päällä sekunneissa: jämtlanninpystykorva piti Topia niskasta kiinni ja puri lujaa. Vaisto heräsi minussa, kykenin toimimaan ajattelematta. Otin ison kepin maasta, nostin sen ilmaan ja huusin niin, että jämpti siirsi huomionsa minuun ja päästi Topista irti. Topi nilkutti luokseni.
Toipuminen kesti, ja jouduin pitkään pelkäämään pahinta. Topi kulki pää toiselle puolelle kallistuneena, mikä antoi olettaa, että kaularanka oli jotenkin vaurioitunut. Eläinlääkäri määräsi särkylääkekuurin, mutta siitä ei näyttänyt olevan apua. Oli vietävä Topi magneettikuvaan. Niitä ei Lapissa otettu, lähin oli Oulussa. Topin toinen ihmiskaveri, isäni, lähti kuskiksi. Olin tästä valtavan kiitollinen. Isäni vei minut munkkikahveille ja ajelutti ympäri Oulua, kun odotimme tuloksia. Istuimme Oulun pieneläinklinikalla, kun lääkäri vihdoin soitti. Kuvissa ei näkynyt mitään. Diagnoosi oli, että lihakset purentapaikan ympärillä olivat jumissa ja kipeät. Pieneläinklinikan aulassa itkeä hyrskin helpotustani ja isä halasi. Haimme tokkuraisen Topin eläinlääkärin autosta Mehiläisen pihalta. Topi makasi lastenvaunuissa, joissa tämä oli kulkenut Mehiläisen MRI-laitteeseen. Muistan paluumatkalta kiitollisuuden ja helpotuksen tunnelmat. Muistan miettineeni, kuinka paljon Topi oli muuttanut elämääni kahden vuoden aikana: lenkit ja muu huolenpito olivat tuoneet terveellistä rytmiä elämään ja leikit terveellistä taukoa elämän alhoista. Ajatus elämästä ilman Topia tuntui mahdottomalta.
Vähitellen yhteiset retket palasivat. Kemijärven Karsimusjärvi oli vaihtunut Pelkosenniemen Pyhätunturiin. Olin vuokrannut talviasuttavan mökin, joka sijaitsi aivan tunturikeskuksen kupeessa. Omaa rauhaa ei ollut enää niin paljon kuin Karsimusjärvellä, mutta kansallispuisto oli vain muutaman sadan metrin päässä kotiovelta. Sulan maan aikaan kuljimme puistossa lähes päivittäin. Suosikkireittimme kulki Isonkurunkankaalla taivaalle kurottavien honkien lomasta ison Tunturiaavan kupeeseen. Siellä sijaitsee Tiaslaavu, jolla kuukkelit ovat usein seurana eväitä syödessä. Ne eivät näyttäneet säikähtävän koiraakaan, jos tarjolla oli evästä. Turistit olivat opettaneet ne syömään kädestä. Laavulta jatkoimme usein matkaamme poropolkuja pitkin vanhalle erotusaidalle ja sieltä kotiin. Tuolle, noin 5,5 kilometrin mittaiselle lenkillemme mahtui häkellyttävän monta erilaista metsä- ja luontotyyppiä: kuiva ja tuore mäntykangas, iso aapa, lehtomaisella kankaalla kasvava koivikko ja pienempiä rämeitä. Tällaisia lenkkimaastoja ei Espoossa ollut. Ja kyseessä oli yksi vähemmän kuljetuista reiteistä Pyhätunturilla. Hulppeimmat reitit ovat vielä erikseen.
Vaikka Topi kulki tuon matkan aina narussa, hänestä näki ja aisti tyytyväisyyden. Nokka kohosi usein ylöspäin ja tunnusteli tuulen mukana tulleita maalintujen tai porojen hajuja. Tassut olivat kepeät ja ilme rento. Kun pysähdyin tutkimaan jotain kasvia tai ihastelemaan maisemaa, Topi tuli usein antamaan minulle koiran suudelman eli nuolemaan naamani kauttaaltaan. Se, jos mikä kertoi, että Topi oli tyytyväinen. Myös kansallispuiston läheiset metsätalousalueet tulivat tutuiksi. Opiskelin luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa Kemijärvellä ja siihen kuului kasvien, marjojen ja sienten opiskelua ja niiden keruuta hyötykäyttöön. Kansallispuistosta sai kerätä vain marjoja ja sieniä, villiyrtit piti kerätä muualta. Topi kulki mukanani reissuilla, joilla keräsin muiden muassa mesiangervoja, kuusenkerkkiä, hillanlehtiä ja kaarnikoita. Yhteisiä kilometrejä kertyi kesän ja syksyn aikana satoja. Olin opettanut Topin pois porojen perään lähtemisestä ja pysymään lähettyvilläni, joten uskalsin pitää häntä kansallispuiston ulkopuolella taas välillä irti. Metsästysaikoina pidin kuitenkin varmuuden vuoksi kiinni, ja sekä minulla että Topilla oli värikästä päällä siltä varalta, että sattuisimme jonkun metsästäjän kiväärin tähtäimeen. Reissut kestivät usein tunteja, joista osan Topi pötkötteli tyytyväisen oloisena mättäällä.
Uusi lauma Posiolla
Pyhätunturin talvi tarjosi myös vau-hetkiä, mutta suurimmat talvielämykset koimme Posiolla. Asuinpaikka vaihtui muutaman Pyhätunturilla vietetyn vuoden jälkeen eteläisen Lapin pieneen kuntaan. En ollut suunnitellut vaihtavani asuinpaikkaa Lapissa muutaman vuoden välein, mutta työt veivät maisemasta toiseen. Kaikki nämä maisemat ovat Lapissa, mutta poikkeavat merkittävästi toisistaan. Posio tarjosi taas jotain uutta: Riisitunturin kansallispuiston tykkymetsä ja Posionjärven aurinkolatu olivat suosikkipaikkojamme. Riisitunturin tykky syntyy, kun kostea ilma nousee tunturin rinteille ja tiivistyy puihin huurteeksi. Tykkykerroksia kertyy puihin talven mittaan koko ajan lisää huurteesta ja lumesta. Kun lumi painaa puita, ne vääntyvät erilaisiin muotoihin, jotka saavat puut näyttämään eläviltä hahmoilta. Riisitunturin taikametsässä kiidin liukulumikengillä, ja Topi juoksi edessäni. Posionjärven aurinkoladulle olivat koirat tervetulleita, joten reippailimme siellä usein.
Muutto Kitkan mökille, nykyiseen asuinpaikkaamme, oli iso muutos myös Topille. Mökin pihalla ja järven jäällä hän sai juosta vapaana, mutta täällä piti totutella myös yhteen lajitoveriin ja kahteen kissaan. Näiden lisäksi tuli vielä uusi ihmiskaveri, Oulusta Posiolle eksynyt hirrenveistäjä, jonka kanssa oli päätetty laittaa hynttyyt yhteen. Suomenpystykorvauros oli aluksi hyvää seuraa Topille. Alussa pystykorva oli reviiristään tarkka, mutta innostui pian leikkimään Topin kanssa. Oli helpottavaa seurata Topin temmellystä toisen koiran kanssa. Lajitovereiden seura oli ollut harvinaista. Kommelluksiltakaan ei vältytty. Koirat oli opetettu pysymään mökin pihalla ja hyvin he siinä pysyivätkin. Kerran he kuitenkin innostuivat lähtemään kauemmas. Vika oli tälläkin kertaa minun. En huomannut, että Topi oli lähtenyt juoksemaan autoni perään, kun lähdin töihin. Kesken työpäivän sain ihmiskumppaniltani viestin: molemmat koirat lähtivät perääsi ja kun olivat juosseet maantiellä, joku oli pysähtynyt, ottanut niistä kuvat ja jakanut kansalaisfoorumille ukaasin kera. Ups. Koirat olivat onneksi tulleet itse takaisin. Tiesin, että Topi oli perääni, mutta tällaista en osannut odottaa. En nähnyt koiria edes peruutuspeilistä lähtiessäni. Ei pitäisi koskaan aliarvioida koiran kiintymystä ihmiskumppaniinsa. Onneksi isompaa vahinkoa ei tapahtunut. Tapahtumasta muistoksi jäivät vain kuvat, joissa Topi istuu tien vierellä ja näyttää ulvovan. Tätä hän tapasi tehdä ikävöidessään. Pystykorva taas oli laittanut tien viereen hetkeksi maata – ilmeisesti oli ollut rankempi reissu.
Noin puolen vuoden yhteiselon jälkeen Topin ja pystykorvan välit menivät lopullisesti poikki. Pystykorva äityi vahtimaan reviiriään entistä tiukemmin sen jälkeen, kun naapurimökillä käväisi outo koira. Topi ei ollut enää tervetullut pystykorvan häkkiin, ja pystykorvan ärhentely oli sitä luokkaa, ettei koiria pystynyt pitämään enää ollenkaan keskenään. Yritimme saada sopua aikaiseksi kuljettamalla koiria yhteisillä lenkeillä ja lumikenkäilyretkillä. Ajattelimme, että yhteinen sävel löytyisi jälleen, kun päästäisiin reviiriltä kauemmas. Ei löytynyt. Pystykorva huiteli heti metsään hajujen ja jälkien perässä, ja Topi pysytteli tapansa mukaan lähelläni. Pian piti palata narulenkkeihin, sillä pystykorva hyökkäsi heti, kun olimme takaisin mökin pihalla, pystykorvan reviirillä. Topi ei alistunut vaan vastasi omalla hyökkäyksellään. Erotteluun tarvittiin aina keppiä. Narulenkitkään eivät tuottaneet tulosta, ärhentelyn lopetti vasta Topin lähtö. “Koirakuiskaaja” Cesar Milan olisi todennäköisesti ehdottanut ratkaisuksi, että jommankumman meistä tulisi olla selvästi laumanjohtaja ja hajottaa tappelu mahdollisimman napakasti mutta rauhallisesti. Keppiäkin hän olisi saattanut ehdottaa, ja napakkaa, matalaa kertahuutoa.
Yritäpä alkaa kahden uroksen, joista toinen vielä on itsepäinen pystykorva, laumanjohtajaksi. Johdonmukaisuudesta tai tappelun hajottamisesta rauhallisesti ei ollut apua. Ainoa keino olisi todennäköisesti ollut koirien hidas, vaiheittainen totuttaminen uudelleen toisiinsa. Emme pystyneet siihen, ei ollut arjessa aikaa eikä jaksamista. Topin haluttomuus alistua tuli minulle yllätyksenä. Hänhän oli ollut leppoisaa seuraa isäni karhukoiralle ja muille koirille aina ystävällinen – paitsi jämteille, joille hän murisi ilmeisesti siksi, että ne muistuttivat häntä traumasta. Topissa oli samojedia, joka osaa olla itsepäinen sille päälle sattuessaan. Voi myös olla, että jämptin kohtaamisesta jäänyt trauma voimisti puolustautumisen tarvetta.
Leikkisä samojedi sairaanakin
Jälkikäteen näen selvästi merkit Topin sairastumisesta. Kesällä 2022 hän alkoi vetäytyä enemmän, halusi nukkua pitempään ja jäädä minusta lenkeillä jälkeen. Laitoin käytöksen vanhentumisen piikkiin. Topi oli edelleen suurimman osan ajasta leikkisä oma itsensä – samojedit muuten yleensä pysyvät leikkisinä koko ikänsä. Pahemmat oireet alkoivat tulla esiin vasta helmikuussa. Eräänä iltana ihmiskumppani kuuli outoa ääntä huoneesta, jonne Topi oli laitettu nukkumaan. Kun hän meni paikalle, Topi oli tajuton, kieli oli ulkona ja hän sätki. Kun ehdin paikalle, Topi oli jo tullut tajuihinsa. Pelko humahti kehoon ja aloin hokea päässäni: älä lamaannu, älä lamaannu, ala rauhalliseksi ja toimi. Kumppani oli todistanut kohtauksen ja ehtinyt videoida siitä lopun. Soitin päivystävälle eläinlääkärille, joka oli Kuusamossa, kerroin oireet ja lääkäri kertoi, että muistuttaa epileptistä kohtausta. Pelko muuttui epäuskoksi. Olimme juuri yrittäneet hoitaa toisen kissamme epileptisiä kohtauksia useita kuukausia, ja lopulta joutuneet viemään kissan piikille. Olimme surun uuvuttamia. Taasko tämä alkaa, totesimme, patosimme tunteet, ja lähdimme ajamaan yön kähmässä 50 kilometrin päähän päivystykseen Kuusamoon.
Topi näytti toipuneen kohtauksesta jo ennen kuin pääsimme autoon. Hän oli oma iloinen itsensä ja protestoi autossa, kuten hänellä oli tapana. Eläinlääkäri huomasi vain yhden jälkioireen kohtauksesta: kun Topi istui, hänen oikea etutassunsa muljahteli pois paikoiltaan. Diagnoosi oli arvailua: se saattoi olla myöhäisellä iällä puhjennut epilepsia, kasvain tai myrkytyksen oire. Myrkytystä aloimme tosiaan jo miettiä, kun kissa oli jouduttu pitkien hoitoyritysten jälkeen nukuttamaan. Oliko pihallamme jotain, joka myrkytti eläimiä. Se ei ollut mahdollista. Saimme ohjeeksi tuoda Topin uudelleen lääkärille, jos kohtauksia alkaisi lähipäivinä tai viikkoina tulla lisää. Epilepsian lääkitys kannattaa aloittaa vasta sitten, jos koiralla on kohtauksia useammin kuin kerran muutaman kuukauden aikana.
Kolme viikkoa meni hyvin. Topi vaikutti olevan kunnossa. Hän oli oma leikkisä ja innokas itsensä, lenkeillä hän ei jäänyt jälkeeni. Menettämisen pelko oli saanut minut viettämään hänen kanssaan tavallista enemmän aikaa. Teimme pitkiä lenkkejä ja leikitin häntä paljon lumipallo- ja keppitouhuilla. Näiltä viikoilta mieleeni on jäänyt erityisesti kaksi hetkeä: eräällä tutulla lenkkipolulla Topi nousi lumipenkan päälle hajun perässä. Hän näytti elinvoimaiselta ja valppaalta. Siinä hän oli oman hajumaailmansa hetkessä kiinni ilman minkäänlaisia ulospäin näkyviä viitteitä sairaudesta. Toinen hetki oli leikki lapasten kanssa – meidän juttumme pentuajoilta asti. Minulla oli punaiset lapaset, Topin lempitöppöset retuutettaviksi. Heitin niistä toisen hänelle ja hän kiikutti sitä kuin elävää saalista, heitti ilmaan ja kaivoi välillä hankeen. Haukkui takapuoli pystyssä ja kiersi “saaliinsa” ympärillä. Nämä hetket olivat toistuneet arjessamme lukuisia kertoa. Nyt kun olin havahtunut siihen, että ne joskus, ehkä jo pian, tulevat päätökseen, osasin olla hetkissä täysin läsnä. Tunsin valtavan syvää kiitollisuutta siitä, että hän oli vielä kanssani.
Muutama merkki muistutti, ettei kaikki ollut hyvin. Istuessaan Topi ei aina laittanut painoa oikealle etutassulleen vaan se muljahteli sivulle. Samalla Topin oikea silmä meni kiinni. Emme olleet uskaltaneet jättää Topia yksin siltä varalta, että hän saisi kohtauksen. Tuli kuitenkin päivä, jolloin oli pakko jättää. Oli työt ja pakollisten asioiden hoito. Kun palasimme iltapäivällä kotiin, Topi tervehti meitä tuttuun tapaansa ulisten ja ympärillämme iloisena pyörien. Kaikki näytti olevan hyvin. Lähdimme lenkille. Topi juoksi innoissaan perässäni, kunnes huomasin hänen jääneen jälkeen. Katsoin taakseni ja hän horjahteli, haki epätoivoisesti tasapainoa, kunnes kaatui kyljelleen ja alkoi kouristella. Robottivaihe piti saada taas äkkiä päälle: Rauhoitu. Soita. Pyydä tuomaan diatsepaamisupot. Videoi kohtaus.
Kumppani saapui suppojen kanssa, oli juossut koko matkan mökiltä. Kohtaus oli jo menossa ohitse. Topi nousi pystyyn ja yritti jatkaa lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jalat eivät kuitenkaan kantaneet vaan hän horjahteli edelleen. Lähdimme kotiin päin, Topi juoksi horjahdellen pihalle. Pystykorvan häkin luona hän yritti pysähtyä komentamaan, mutta ymmärsi jättää homman kesken. Aivan kuin hän olisi itsekin ihmetellyt, että mikä häntä oikein vaivaa. Seuraava kohtaus tuli heti, kun pääsimme sisälle. Supot äkkiä peräsuoleen. Diatsepaamia käytetään katkaisemaan epilepsiakohtaus, mutta siitä ei näyttänyt olevan apua. Soitimme päivystykseen. Tällä kertaa eläinlääkäri oli Posion puolella, joskin kaukana Sirniön kylässä. Sinne on mökiltämme lähes yhtä pitkä matka kuin Kuusamon keskustaan.
Eläinlääkäri, lampuri ja hallintojohtaja
On tunteita, joille ei meinaa löytyä sanoja. Todennäköisesti siksi, että sanojen löytäminen vaatisi yrityksen palata kyseiseen tunteeseen. En pysty siihen, enkä halua edes yrittää. Sanottakoon siis vain, että automatka Topin kanssa Sirniöön oli…kamala. Topi ulvoi sylissäni hyvin tuskaisen oloisena eikä saanut yhtään pidettyä itseään pystyssä. Pidin häntä sylissäni ja yritin olla mahdollisimman rauhallinen. Ajattelin, että siitä on Topille nyt eniten apua. Jutustelin ja lupasin päästää pois, jos se olisi ainoa vaihtoehto. Kohtaus oli ollut päällä jo yli puoli tuntia, ja lääkäri oli sanonut puhelimessa, että koira ei palaudu niin pitkästä kohtauksesta enää ennalleen. Olin valmistautunut eutanasiaan, sikäli kun yhden automatkan aikana siihen voi valmistautua. Uusien, rajujen kohtausten rypäs oli tullut yllättäen, kolmen viikon aikana olin jo ehtinyt tuudittautua siihen, että Topi toipuu. Pienet merkit olin sivuuttanut, samoin vatsan pohjassa jo ensimmäisen kohtauksen jälkeen tykyttäneen aavistuksen, jotenkin koruttoman varmuuden siitä, että Topi on nyt lähdössä.
Perillä Sirniössä meitä tervehti huskylauman ujellus ja erittäin reippaan oloinen eläinlääkäri. “Ei tämä vielä ole lähdössä mihinkään”, hän sanoi, kun oli saanut kanyylin paikalleen ja fenobarbitaalin tippaan. Kohtaus on hengenvaarallinen vain, jos koira on koko ajan tajuton, Topi ei ollut ollut. Hän oli vain sekava eikä pysynyt jaloillaan. “Kyllä tämä saatetaan tästä saada taittumaan”, lääkäri lupaili ja kertoi samalla, että oli juuri hoitanut samalla tavalla yhtä huskylaumansa vanhusta, jolle oli hiljattain puhjennut epilepsia. Olimme kuulleet, että epilepsian puhkeaminen yli 6-vuotiaille koirille on harvinaista, joten olin valmistautunut siihen, että kohtausten taustalla on jokin muu, paljon vakavampi sairaus. Lääkärin kertomus sai heti toivon heräämään. Topi oli ehditty edeltävien kolmen viikon aikana käyttää ultraäänitutkimuksessa eturauhasvaivan vuoksi. Sellaista ultraääntä, jolla pystyisi kattavasti tutkimaan koiran ei pieneltä paikkakunnalta löydy. Topi oli tutkittu laitteella, jota käytetään lähinnä lehmän utareiden tarkastukseen. Tutkinnassa oli kuitenkin erotettu pari kystaa eturauhasessa, joten posiolainen lääkäri oli kehottanut meitä varaamaan ajan Rovaniemelle tai Ouluun. Ouluun aika oli varattu seuraavalle viikolle.
Topin kohtaus alkoi kuin alkoikin taittua, mutta siihen tarvittiin valtava lääkecocktail. Sirniössä vierähti melkein kolme tuntia. Toimenpide tehtiin eläinlääkärin kotona, autotallissa. Lääkäri sattui olemaan paitsi husky-harrastaja, myös lampuri ja yhden toisen kunnan hallintojohtaja. Eläinlääkärin töitä hän teki enää silloin tällöin, kun tarvittiin päivystäjää. Hän sattui myös olemaan ainoa eläinlääkäri koko kunnassa, jolla oli suoraan suoneen annettavaa fenobarbitaalia. Hän oli hankkinut sitä omaa koiraansa varten. Ilman tätä lääkettä Topin kohtausta tuskin olisi saatu katkaistua. Olen jälkikäteen miettinyt usein, olisiko Topille ollut helpompaa päästä jo tuolloin pois. Meille se olisi toki ollut tuskallista, koska lähtö olisi tullut yllättäen ja koska Posiolla ei olisi mitenkään saatu selvyyttä siihen, mikä kohtaukset aiheutti. Mutta entä Topille, mikä olisi ollut hänelle parasta. Paluumatkalla takerruin toivoon: entä jos tämä olikin tarkoitettu niin, että päädymme juuri tälle lääkärille, jolla tätä lääkettä oli. Josko Topi nyt kuitenkin selviää.
Diagnoosia piti lähteä hakemaan Oulusta. Kun selvisimme Sirniöstä ja Topin levottomasta yöstä (hän vaikersi lähes puoli vuorokautta tiputuksen jälkeen), soitin Ouluun aikaistaakseni vastaanottoaikaa. Pyysin ultraäänen lisäksi MRI-kuvausta mahdollisen aivokasvaimen vuoksi. Se oli mainittu yhtenä mahdollisena kohtausten aiheuttajana. Jos koira ei millään meinaa toeta kohtauksista, on syytä epäillä kasvainta aivoissa. Nyt takana oli vaikeampi kohtausten rypäs, josta Topi ei meinannut selvitä. Pää piti siis kuvata. Kuvaus maksaisi vähintään 600 euroa, ultraus vähintään 400 euroa, ja tähän asti eläinlääkärilaskuja oli kertynyt jo yli tuhannen euron edestä. Tiedän, että monet jättävät tällaiset tutkimukset tekemättä rahan takia ja ymmärrän sen. Nykyään on tosin vakuutuksia myös koirien sairastumisen varalle, ja harmittelinkin, että en ollut sellaisia vertaillut.
Uusi vastaanottoaika löytyi yllättäen jo seuraavaksi aamuksi. Katsoin kärsivää Topia ja sanoin lääkäriaseman hoitajalle puhelimessa, että mikäli on tarpeen, koira nukutetaan samalla reissulla. Varmuus katkesi itkuun kesken lauseen. Topin viimeinen aamu oli rauhallinen, kauniskin. Hän joutui vielä vähän hakemaan tasapainoa, mutta oli muuten reipas. Kävelytimme häntä mökkitiellä. Yöllä oli satanut iso kerros puuterilunta, mikä teki maisemasta taianomaisen ja seesteisen. Topin tassuista jäi koristenauhan näköinen jälki lumeen. Autossa Topi oli ihmeen tyyni. Hän ei tärissyt tai läähättänyt voimakkaasti, kuten tavallisesti vaan istui ja katseli eteensä. Saattoi vielä olla lääkkeiden vaikutusta. “Topilla on hyvä meininki”, kumppani totesi pariin otteeseen. Muuten olimme lähes koko matkan hiljaa. Nautimme seesteisyydestä – oli ainakin hetki taukoa toimintavalmiudessa olemisesta. Silittelin Topia välillä. Yritin kuunnella musiikkia, rentoutua ja ajatella jotain muuta. Puolivälissä matkaa aavistus kuitenkin tuli taas, se jotenkin läpäisi koko kehoni ja pysäytti kaiken. Kyllä, tämä on Topin viimeinen matka, sanoin mielessäni. Kaksi korppia istuskeli huoltoaseman katolla, kun kävelytin Topia tarpeillaan. Erämaalinnut asutuskeskuksessa olivat hätkähdyttävä näky, vaikka tiesin, että yhä useammin ne hakeutuvat ruoan perässä asutuksen lähelle. En ollut kuitenkaan moista ennen nähnyt.
Kamala, kaunis kuolema
Topi halusi usein nukkua samalla tyynyllä.
Eläinlääkäriaseman aula oli tuttu, muistot tulivat vastaan. Siellä olin noin seitsemän vuotta sitten odottanut isäni kanssa tuloksia Topin tutkimuksesta. Silloinkin hän oli ollut magneettikuvassa. Muistin pelon, muistin helpotuksen. Mitä nyt olisi edessä? Aavistin vahvasti, mutten halunnut uskoa. Verikokeet ja ultraäänitutkimus eivät kertoneet muuta kuin että Topi oli ikäisekseen hyvässä kunnossa. Eturauhasessa olevat kystat olivat pieniä, eivätkä ne voineet aiheuttaa epileptisiä kohtauksia. Lääkäri kysyi tulosten jälkeen, haluammeko varmasti vielä otattaa MRI-kuvat. Kyllä, vastasin samantien. Olisi ollut ihana herättää Topi ja lähteä kotiin ja alkaa hoitaa vaivaa epilepsiana, mutta en voinut sitä tehdä. Piti tietää, oliko vika päässä. Silitin Topia, joka oli rauhoitettu. Kerroin, missä mennään ja että kohta tiedämme enemmän.
Sain soiton, kun söimme lounasta. Lääkäri meni suoraan asiaan. Kasvain näkyi kuvassa selvästi ja sen ympärillä oli tulehdusta. Hän oli lähettänyt kuvat spesialistille ja tämä oli vahvistanut ennusteen: Topilla olisi maksimissaan pari kuukautta elinaikaa vahvojen lääkkeiden avulla. Ei, Topi päästetään nyt pois, sanoin ja jatkoin, että olemme pian siellä. Laskin puhelimen ja sain kerrottua uutisen kumppanille. Lounaspaikassa oli kova meteli, mutta yhtäkkiä en kuullut mitään. Menin vessaan ja romahdin. Itkin lattialla, kunnes muistin, että Topin pitää saada tavata minut rauhallisena.
Kun pääsimme takaisin asemalle, eläinlääkäri kertoi diagnoosin vielä perinpohjaisesti ja kysyi uudelleen, mitä haluamme tehdä. Topi päästetään pois, toistin jälleen ja lääkäri vastasi, että se on varmasti oikea päätös. Topin elämänlaatu olisi todennäköisesti todella huono, mikäli yrittäisimme häntä vielä lääkkeillä pitää pari kuukautta hengissä. Siinä kaunis Topini nyt makasi hoitopöydällä, hän ei ollut saanut herätettä, mutta lääkärin mukaan kuuli jo äänemme. Se oli valtavan lohduttava tieto. En halunnut enää herättää Topia rauhoituksesta, koska se olisi voinut aiheuttaa hänelle kohtauksen. Tiesin jo, miten toimenpide menee, koska olimme vain muutama kuukausi sitten hyvästelleet samalla tavalla kissamme. Topille annettaan yliannostus nukutusainetta: hän nukahtaa ja sitten hänen elintoimintonsa lakkaavat.
Laskin pääni Topin pään viereen. Oli selkeä ja melko rauhallinen olo. Aloin jutella: päästän sinut nyt pois, koska sairaus on vakava ja sen kanssa elämäsi olisi aivan liian kivuliasta. Minulle jää valtava suru, mutta sinun ei tarvitse siitä välittää. Mene vain sinne, minne sinun nyt kuuluu mennä. Jatka matkaasi, ole kivuista vapaa. Tule minua vastaan sitten, kun aikani koittaa. Kiitos Topi, kiitos niin paljon kaikesta. Olin miettinyt nämä sanani valmiiksi automatkalla sen jälkeen, kun tuli aavistus pahimmasta. Tiesin, että minulla pitää olla jokin käsikirjoitus, muuten hajoaisin. Halusin äänensävyni ja energiani olevan rauhallinen, jotta Topi pystyisi olemaan rauhallinen. Topi ymmärtäisi todennäköisesti sävyn, sanat olivat enemmän minulle – ne auttoivat minua pysymään tyynenä.
Kun Topi kuoli, hänen koko ruumiinsa jähmettyi. Silmät avautuivat, mutta niiden takaa ei enää katsonut Topi, ei kukaan. Silmät olivat lasittuneet, tyhjät. Oli hätkähdyttävää, ettei ruumissa ollut lainkaan merkkejä Topin eleistä tai ilmeistä. Topi sellaisena kuin minä hänet vieläkin mielessäni niin selvästi näen, oli poissa. Katsoessani ruumista muistin pätkiä kirjailijan, henkisen opettajan Eckhart Tollen ajatuksesta, jonka olin hiljattain kuullut tai lukenut jostain: me emme ole kuoremme, olemme tietoisuutta, yhtä henkeä, joka hetken manifestoituu tietyssä muodossa. Siltä se tosiaan näytti ja tuntui. Oivallus lohdutti ja lohduttaa minua edelleen valtavasti. Surua lievittääkseni etsin myöhemmin Tolle-lähteen – se oli tämä. Tuolla videolla miesoletettu kysyy Tollelta neuvoja koiran kuoleman jättämän surun kanssa elämiseen. Hän kehystää kysymyksensä mielenkiintoisella havainnolla: keskittyminen vain siihen, että on menettänyt jotain itselle tärkeää, ei tunnu helpottavan. Sen sijaan hän haluaisi keskittyä rakkauteen, jota koira toi hänen elämäänsä niin paljon. Tollen vastaus yksinkertaistetusti tiivistettynä on, että rakkaus, jonka eläin ja mies jakoivat, on edelleen hänessä. Se, mitä mies koirassa pohjimmiltaan rakasti, ei ollut sen ulkomuoto vaan sen olemus, joka heijasti hänelle vilpitöntä ja pyyteetöntä rakkautta.
Tolle tuo myös esiin, että meillä on tapana, usein huomaamattamme, nähdä koirat meille alisteisina. Tähän oletukseen perustuu myös “koirakuiskaaja” Cesar Millanin koulutusmalli. Milan ajattelee, että ihminen voi olla koiran “laumanjohtaja”, kunhan vain muistaa olla johdonmukainen ja rauhallinen. Milanin huomio on siis enemmän ihmisen kuin koiran käytöksessä. Jirka Vierimaa, joka on erikoistunut ihmisten ja muiden eläinten väliseen vuorovaikutukseen, on purkanut perusteellisesti Millanin lähestymistavan epätieteellisyyden. Suosittelen lämpimästi lukemaan Vierimaan blogitekstin aiheesta. Hän tarjoaa Milanin tilalle tieteellistettyä lähestymistapaa koiran koulutukseen. Tästäkin näkökulmasta koira on ihmiselle toinen mutta ei alisteinen vaan merkityksellinen toinen. Olen viitannut Topiin persoonapronominilla hän. En siksi, että rinnastaisin Topin ihmiseen vaan koska Topi oli persoona ja hän oli minun perheeni jäsen. Toki sorruin usein inhimillistämiseen: esimerkiksi kun hän päässyt autopelostaan yli, yritin jonkin aikaa vain itsepintaisesti ajeluttaa häntä, jotta hän tottuisi. Kai ajattelin, että olen itsekin päässyt ajamisen pelostani ylitse, kun vain olen ajanut. Topin kanssa ainoa keino, jota en saanut yritettyä loppuun, olisi ollut autoilun lopettaminen joksikin aikaa kokonaan ja Topin totuttaminen ensin liikkumattomassa autossa olemiseen ja rentoutumiseen. Tämä prosessi oli niin hidas, ettei siihen ollut autoilijan Lapissa aikaa, ei kyllä kärsivällisyyttäkään.
Koiran opettaminen, koiran luottamuksen saaminen ei ole aina helppoa. Onnistuin kohtalaisesti. Usein olisin voinut olla kärsivällisempi ja varata arkipäivinä enemmän aikaa Topille. Koira – toisin kuin kaukainen sukulaisensa susi – on ihmisestä riippuvainen, joten se tarvitsee aikaa ja huomiota. Ihmiselämän haasteiden keskellä näihin tarpeisiin on kuitenkin välillä vaikea vastata. Epätäydellisyyden sietäminen oli jatkuva opetus, jonka Topilta sain. Nyt pidän sitä lahjana. Sain elää hänen kanssaan 8,5 vuotta, ja näiden vuosien aikana minusta kouliintui aiempaa huomattavasti kärsivällisempi ihminen. Huono omatunto oli usein seuralaiseni – monet koiranomistajat varmasti tunnistavat tunteen. Topin kanssa sitä ei tosin tarvinnut koskaan sietää kauan. Hän tuli aina luokseni katsettani hakien ja häntä vispaten. Joskus hän saattoi haukahdella komentavaan sävyyn – jos tämä oli moite, niin se vaihtui sekunneissa kosketuksen hakemiseen tai iloiseen hyörintään ja pyörintään ympärilläni.
Kiitos Topi, kun rakastit minua pyyteettömästi ja olit tukenani ja oppaani. Mennäänhän taas joskus yhdessä kuljeksimaan.